*Kirjat saatu blogin kautta
Kun aloitin blogin pitämisen vuonna 2013, ei ollut käytössä sellaisia tietoteoksia, kuin Bloggaajan työkirja, joka on viestintäyrittäjä- ja bloggarikollega Minna Luoman eli Rouva Sanan käsialaa ja jatkoa Minnan aikaisemmin julkaisemalle Minustako bloggaaja – Bloggaajan käsikirjalle. Bloggaamisen ammattimaisuus ja tavoitteellisuus olivat asioita, joista ei vielä kauheasti puhuttu.
*Kirja saatu blogin kautta
Enpä ole pitkään aikaan lukenut niin hyväntuulista opusta, kuin Viinitollon käsikirja (Tuumakustannus 2021). Maija Männistö on pakannut yksiin kansiin paljon perustietoa viinistä sekä hyödyllisiä vinkkejä ja neuvoja siitä, kuinka omaa viinitietouttaan voi kehittää. Kuten kirjassa sanotaan, viini kuuluu muillekin kuin hifistelijöille, vaikka ei joka lasillisesta löytäisikään ryhdikästä harteikkuutta tai tomaatinlehden vivahdetta.
Tapaamiset kasvokkain vaihtuivat videopalavereihin neljän seinän sisällä.
Pari päivää sitten vietettiin koronapandemian, joka alkoi maaliskuussa 2020, vuosipäivää. Kuka olisi vuosi sitten uskonut, että olemme taas samassa tilanteessa.
Virossa alkoi viime viikolla kuukauden mittainen ja koko maan kattava lockdown. Taas sulkeudumme kotiin neljän seinän sisälle elämään puuduttavaa arkea, jossa päivät eivät eroa toisistaan, eikä arki eroa juhlasta mitenkään. Ihmiskontakteja ei ole, paitsi Prisman ruokalähetti.
Twitteristä se alkoi, niin kuin moni muukin asia nykyään. Nimittäin uuden multipasking-termin leviäminen.
Sanan määritelmä kuuluu näin: ”Tehdä samanaikaisesti montaa asiaa paskasti. Uuvuttaa tekijänsä, mistään ei tule valmista ja se keskeneräinenkin on ihan paskaa.”
Uusi sana on tietenkin johdettu multitasking-sanasta, joka tarkoittaa monen asian tekemistä samaan aikaan.
Joskus multitasking oli ihailtu tehokkuuden merkki, kunnes aivotutkijat totesivat, ettei ihmisen aivoja ole luotu sellaiseen työskentelyyn. Kun häslää montaa asiaa yhtä aikaa, eikä keskity mihinkään kunnolla, ei jälki ole hyvää. Yleensä lopputulos on paskaa.
Tästä onkin sitten helppo johtaa uusi termi sille, että tekee samaan aikaan montaa asiaa huonosti. Käsi ylös, joka ei ole tähän koskaan syyllistynyt!
Track the past, organize the present, and plan for the future.
Yhtenä päivänä tuli mieleeni, että lupasin jo aikoja sitten kirjoittaa blogiin jatkojutun omasta Bullet Journalin käytöstä, kunhan olen siitä kerännyt enemmän käyttökokemuksia ja antaa myös vinkkejä bujoilun aloittamiseen.
Vuosi 2021 on minulle jo neljäs bujoiluvuosi, sillä aloitin ensimmäisen Bullet Journalini helmikuussa 2017. Kiinnostuin tästä muistikirjan, kalenterin ja to do -listojen yhdistelmästä, kun kännykän sähköinen kalenteri ei enää pitänyt ajankäyttöäni hallinnassa, eikä paperikalenterin ja post it -lappujen yhdistelmäkään tuntunut toimivan.
Niinpä loin itselleni omanlaiseni Bullet Journalin, monipuolisen muistikirjan, jonka kansien välissä mukanani kulkivat niin kalenteri, kokousmuistiinpanot, to do -listat, muistettavat asiat kuin unelmat ja haaveetkin.
Tammikuun 23. päivä on kansainvälinen käsin kirjottamisen päivä (National Handwriting Day). Voisi luulla, että merkkipäivä on uusi keksintö, sillä aivan viime vuosina on herätty huomaamaan ihmisten käsin kirjoittamisen taidon heikkeneminen. On jopa herännyt pelko siitä, että kirjoitustaito katoaa digitaalisessa maailmassa kokonaan, kun laitteiden puheohjaus koko ajan kehittyy.
Toisaalta samaa huolta kannettiin jo 1400-luvulla, kun kirjapainotaito keksittiin sekä silloin, kun kirjoituskone keksittiin. Eikä kirjoitustaito tai käsin kirjoittaminen ole mihinkään kadonnut, vaikka tekniikka onkin kehittynyt.
YLE tietää kuitenkin kertoa, että käsin kirjoittamisen päivä sai alkunsa jo vuonna 1977 ja missäpä muualla kuin Yhdysvalloissa. Merkkipäivän taustalla oli kirjoitusvälineiden valmistajien yhdistys, joka halusi juhlistaa kirjoittamisen riemua vuosittain. Väittäisin, että tavoitteena oli myös myydä lisää kyniä.
*Kirja saatu blogin kautta
Vuodenvaihde on monille uusien suunnitelmien aikaa, mutta mitä jos suunnitelmat eivät toteudukaan?
Jouluviikolla postilaatikossa odotti yllätys. Otava oli lähettänyt minulle luettavaksi ennakkokappaleen keväällä 2021 ilmestyvästä Rebecca Serlen uutuuskirjasta Viisi vuotta myöhemmin. Tällaista yllätystä arvostaa erityisesti korona-aikana, kun kaikki kiva tekeminen on kiellettyä ja erilaiset rajoitukset ovat taas jumahduttaneet elämän kotiin, neljän seinän sisälle. Kyseessä on Rebecca Serlen ensimmäinen suomennettu teos, joka on saanut paljon palstatilaa kansainvälisessä mediassa, kuten Marie Clairessa, New York Timesissa ja Oprah Magazinessa.
Tänä vuonna pimeä marraskuu vei voimat tehokkaammin kuin koskaan ennen. Liekö syynä ollut korona, jonka toinen aalto lopetti sosiaalisen elämän ja matkustamisen jo toisen kerran tänä vuonna.
Kun koti on myös työpaikka, on sieltä joskus vaan päästävä pois. Niinpä päätimme mieheni kanssa suunnata joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna vuorokauden mittaiselle minilomalle naapurikuntaamme Tallinnaan juhlimaan yhteisen yrityksemme pikkujouluja.
Tällainen ”stayacation” eli kotikaupungissa tai sen lähistöllä vietetty loma nousi jonkinlaiseksi trendiksi jo kymmenen vuotta sitten, mutta korona-aika on nostanut ne uuteen suosioon. Kun ulkomaille ei voi matkustaa, voi kuitenkin leikkiä turistia kotikaupungissaan. Näin mekin päätimme tehdä.
Aava ulappa on aina inspiroinut minua.
Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, mikä minua inspiroi ja miten olla luova? Mietteiden taustalla on muutamakin kirjaprojekti, joita työstän päivätyöni ohessa. Niiden etenemisen kannalta olisi ratkaisevaa tunnistaa omalle luovalle prosessille tärkeät asiat, jotka inspiroivat minua ja vievät projekteja eteenpäin.
Lisäksi projektit vaativat itsensä johtamista. Kun kukaan ulkopuolinen ei aseta aikatauluja ja tavoitteita, on minun huolehdittava asioiden etenemisestä itse. Voisi luulla, että se on yrittäjälle helppoa. Aikataulun kirjaaminen exeliin ja ajan varaaminen kalenterista sujuukin ongelmitta, mutta miten huolehtia inspiraation ja luovuuden ylläpidosta niin, ettei projekti tyssähdä heti alkuunsa.
*Kirja saatu blogin kautta
Joitakin vuosia sitten törmäsin ensimmäisen kerran uutiseen, jossa jonkun suomalaisen kierrätyskeskuksen edustaja kertoi ongelmajätteestä nimeltä kirjahylly. Niitä ei enää otettu vastaan, koska kukaan ei kuulemma halua enää kirjahyllyä kotiinsa. Siis mitä? Onko sellaisia ihmisiä olemassa, joilla ei ole kirjahylly ainakin yhdessä huoneessa? Näköjään on.
Kirjahyllyistä luopuminen taisi osua samoihin aikoihin KonMari -trendin kanssa, joka innosti monet ihmiset putsaamaan kotinsa kaikesta turhasta tavarasta, mikä ei tuottanut iloa. Idea on hyvä, sillä nykyään monella meistä on nurkat täynnä turhaa tavaraa. Mutta kysyn vain, että koska kirjat eivät muka tuottaisi iloa.
Seuraa blogia