Pari viikkoa sitten sain kuulla, että työnantajani oli mennyt konkurssiin. No media-alalla on ollut tiukkaa jo monta vuotta, mutta oli se silti yllätys. Yhtäkkiä kaikki loppui kuin seinään.

Enää ei tarvinnut kirjoittaa yhtään artikkelia, lähettää juttuja tarkastettavaksi tai metsästää kuvia. Piti vain ilmoittaa haastatelluille, että lehti ei enää ilmesty, eikä juttuja julkaista. Kiittää yhteistyökumppaneita yhteistyöstä ja laittaa sähköpostiin viesti, ettei enää työskentele tässä firmassa, ettei kyseistä firmaa enää ole. Olin saman työnantajan palveluksessa 12 vuotta. Ei nyt mikään elämän mittainen ura, mutta nykypäivänä aika pitkä rupeama kuitenkin.

Pari päivää konkurssi-ilmoituksen jälkeen olin vielä kovin tehokas, ehkä tottumuksesta. Kello soi aamulla ja kahvimukillisen jälkeen avasin heti koneen ja tarkistin sähköpostit. Rupesin hoitamaan lehden asioita, kontaktoimaan ihmisiä ja selvittelemän omia oikeuksiani tässä tilanteessa.
Sitten en enää jaksanut. Tuntui, että pelkkä sähköpostin lähettäminen aiheesta oli liian raskasta. Nukuin pitkään, otin päiväunia, join kahvia. Annostelin päivittäin hoidettavia ikäviä ja virallisia asioita. Väsymys ei vaan helpottanut. Eikä se ole oikein helpottanut vieläkään.

Eilen oli virallisesti viimeinen työpäiväni. Sähköpostin poissaoloviesti on asetettu, auto palautettu ja uusi puhelinliittymä hankittu. Kalenteri on tyhjä. Ei sovittuja haastatteluja, tapaamisia tai palavereja.
Mitä seuraavaksi? En osaa ihan vielä sanoa. Aika näyttää.