Tapaamiset kasvokkain vaihtuivat videopalavereihin neljän seinän sisällä.

Pari päivää sitten vietettiin koronapandemian, joka alkoi maaliskuussa 2020, vuosipäivää. Kuka olisi vuosi sitten uskonut, että olemme taas samassa tilanteessa.

Virossa alkoi viime viikolla kuukauden mittainen ja koko maan kattava lockdown. Taas sulkeudumme kotiin neljän seinän sisälle elämään puuduttavaa arkea, jossa päivät eivät eroa toisistaan, eikä arki eroa juhlasta mitenkään. Ihmiskontakteja ei ole, paitsi Prisman ruokalähetti.

Kotitoimisto oli koronavuoden pelastus

Olen tehnyt töitä pääasiassa kotitoimistolta käsin viimeiset kuusi vuotta, niin kauan kuin olemme asuneet Virossa. Kunnon työskentelyolosuhteet kotona nousivat koronavuonna arvoon arvaamattomaan.

Jo silloin kun ostimme mieheni kanssa talon Virosta, päätimme, että siellä on oltava meille molemmille kunnon työtilat eli omat työhuoneet. Onneksi näin. Molemmat pystyivät koronasta huolimatta sujuvasti jatkamaan töitään, eikä tarvinnut riidellä siitä, kumpi saa keittiönpöydän työpisteekseen.

Vuosi kotitoimistolla ei ollut aina näin idyllinen.

Se, että oli työhuone, jonka oven pystyi työpäivän päätteeksi laittamaan kiinni, muodostui vuoden aikana tärkeäksi asiaksi. Oli edes jonkunlainen asia, jolla pystyi erottamaan työn ja vapaa-ajan toisistaan neljän seinän sisällä. Kun ei voinut mennä minnekään, eikä tehdä mitään, tuntui, että päivät ja viikot seurasivat tosiaan yhtenä puurona.

Kun kotitoimistosta ei pääse pois

Toki kotitoimistolla työskentelyn vastapainoksi oma työni oli aikaisemmin ollut hyvinkin liikkuvaa. Toimittajana minulla oli usein tapaamisia muiden ihmisten kanssa, juttukeikkoja ja -matkoja eri puolille Viroa ja Suomea ja välillä muihinkin maihin. Lisäksi oli työmatkoja Tallinnan ja Helsingin välillä. Tallinnan laivat ovat viime vuosina tulleet tutuiksi, sillä Helsingissä tuli käytyä asiakastapaamisissa ei nyt ihan viikoittain, mutta useamman kerran kuukaudessa. Tämä kaikki loppui koronan myötä kuin seinään ja se oli omalta osaltani viime vuoden suurin muutos.

Alkuun kotonaolo tuntui oikeastaan tosi hyvältä. Työnteko tehostui, kun menot ja tapaamiset loppuivat. Tuntui, että työpäivään tuli tunteja lisää. Moni asia hoitui puhelimellakin tai Teams-palaverissa. Mutta aika pian alkoi ahdistaa, kun kotitoimistolta ei päässytkään pois. Sosiaaliset kontaktit typistyivät omaan mieheen, jonka naama rehellisyyden nimissä alkoi ärsyttää.

Työ ja tapaamiset siirtyivät koronan myötä verkkoon.

Aluksi oli hauskaa kippistellä kuohuviiniä kavereiden kanssa Teamisissa ja viettää vappupiknikiä Zoomissa, mutta jossain vaiheessa webinaarien ja videokokousten ja -seminaarien määrä alkoi kyllästyttää. Jatkuva istuminen neljän seinän sisällä puudutti ja keskittymiskyky oli kuin hamsterilla.

Ja kun työn ja vapaa-ajan välinen ero oli todella häilyvä, niin töitä tuli myös tehtyä ihan liikaa. Jos piti valita Netflixin tuijotuksen tai töiden väliltä, niin valinta osui usein töihin.

Koti kuntoon!

Ensimmäisen koronakevään aikana ryhdyimme mieheni kanssa kunnostamaan kotia. Kaikki viisi vuotta korjaamista tai kunnostamista odottaneet asiat laitettiin kuntoon. Kun sisähommat oli tehty ja sää salli, siirryttiin pihalle. Leikkausta odottanut kuusiaita sai kyytiä ja pian pihalla oli kasassa noin 30 tavallisen joulukuusen kokoista kuusenlatvaa. Seuraavaksi ryhdyimme tyhjentämään autotallia, jossa oli reilusti edelliseltä asukkaalta perittyä roinaa.

Onneksi Wolt toi myös kukkia kotiin!

Kaiken puuhaamisen ajan takaraivossa kyti ajatus, että kohta on kesä ja virus on siihen mennessä saatu taltutettua. Silti poikkeustila Virossa vain jatkui ja jatkui. Lopulta toukokuun lopulla siirryttiin poikkeustilasta hätätilaan ja maailma aukeni hiukan. Kesäkuussa oli taas mahdollista matkustaa Suomesta Viroon ja meillekin saapui kauan odotettuja vieraita juhannukseksi. Tuli tunne, että tästä selvittiin ja voimme nauttia vapaudesta vastuullisesti.

Kesä meni ja lomaillakin ehdittiin. Maailma palaili jotenkin entiselleen, ja aurinkoisilla terasseilla istuessa koronaviruksen ehti jo melkein unohtaa. Tuli syksy ja elämä jatkui normaalina. Tallinnan laivat kulkivat tuttuun tapaan edestakaisin Suomenlahtea, ja tuli reissattua Tallinnan ja Helsingin väliä lähes normaaliin tapaan, mitä nyt käsiä pesi useammin.

Paluu neljän seinän sisälle

Ja sitten maailmalta alkoi taas tihkua tietoa viruksen uudesta leviämisestä, tartuntamäärät lähtivät kasvuun, matkustaminen loppui ja tuli maskipakko. Epätoivo valtasi mielen, tämän piti loppua ja nyt se tuntuu entistä pahemmalta. Kaikki kiva, mikä oli siirtynyt seuraavalle vuodelle, tuntui karkaavat vain kauemmas, ehkäpä tavoittamattomiin. Rokotteista maalailtiin nopeaa ratkaisua ongelmiin, kunnes selvisi, etteivät rokotetehtaan pysty tuottamaan lupaamiaan määriä rokotetta.

Moni ei ottanut koronavirusta enää vakavissaan Virossa. Ihmiset eivät välttäneet sosiaalisia kontakteja, eikä maskeja käytetty, vaikka voimassa oli maskipakko. Joulunpyhinä matkusteltiin eri puolille maata ja jopa ulkomaille. Tämän seurauksena maaliskuussa 2021 Viron koronatilanne on yksi Euroopan pahimpia.

Poikkeustila tyhjensi Tallinnan kadut keväällä 2020 ja uudestaan maaliskuussa 2021.

Elo neljän seinän sisällä jatkuu. Tuleva kesä tuntuu olevan vain kivulias muistutus siitä, että monet viime kesältä siirtyneet asiat, kuten kirjoitusretriitti Ranskassa, eivät todennäköisesti toteudu tänäkään vuonna. Uusia suunnitelmia en halua tehdä, koska tuntuu, etten kestä enää yhtäkään peruutuksen aiheuttamaa pettymystä.

Kotikaupungin stayactioneista ei ole enää hyötyä ja ystävien kasvot videopuheluissa tuntuvat siltä, kuin joku pyörittäisi veistä haavassa. Se saa vain miettimään, kuinka kauan vielä kestää ennen kuin voimme tavata fyysisesti.